2009/10/12

Chapter one

Ajattelin aloittaa tämän blogin kirjoittamisen jo vähän ennen Ruotsiin lähtöäni. Olkoon tämä nyt sitten vaikka sellainen harjoittelu kokeilu, kun oon muutenkin luonnostaan niin tajuttoman hyvä kaiken uuden kanssa mikä vaan liittyykin tietokoneisiin... nhaat!

Mutta aloitetaan siis nyt aivan alusta. Sain viime keskiviikkona kuulla että mut valittiin au pairiksi Ruotsiin. Pistin hakemuksen oikeastaan ihan hetken mielijohteesta, kun tilanne töiden ja opiskelun suhteen oli näyttäny jo hetken huonomman puoleiselta. Sainkin yllätyksekseni vastauksen jo heti seuraavana päivänä sähköpostiini, jossa sanottiin että vaikutin hakemuksessa lähes täydelliseltä au pair ehdokkaalta ja mut kutsuttiin samantien haastatteluun. Odotin kuukauden verran hermona tapaamista perheen äidin kanssa, joka saapui Helsinkiin haastattelemaan muutamaa ehdokasta mun lisäkseni. Lopulta tapaaminen sujuikin erittäin hyvin, enkä ollutkaan yhtään niin jännittynyt kun olin kuvitellut. Muutama päivä haastattelun jälkeen olin jo vaipua epätoivoon, kun päätös hakijoista oli niin hankala. Lopulta kuitenkin perhe päätyi muhun ja siinä sitä oltiin itkun ja ilon sekaisin tuntein tajuamatta mistään mitään!

Aikaa lähtöön on järkyttävän vähän. Lähden siis jo ensi sunnuntaina tai maanantaina lentäen kohti Tukholmaa. En oo yhtään saanu järjesteltyä mitään tavaroita tai vaatteita, mitä mä ottaisin sinne mukaani. Naisethan luonnollisesti (tai nyt puhun ainakin omasta puolestani) pakkaa viikon lomamatkalle 2/3 turhaa tavaraa, ni öh mitäs sitten tapahtuu kun reissun pituus tulee olemaan yli puoli vuotta? Tuloksena ainakin epäjärjestys ja kaaos pään sisällä. Nyt mun ajatukset pyörii lähinnä ystävien parissa. Viikossa tahtoisin ehtiä näkemään mahdollisimman monta kaveria ennen lähtöäni, että saan haleja otettua varastoon! :)

Mun Sverige-koti sijaitsee rauhallisessa ympäristössä Duvbossa, n. 30min matkan päässä Tukholman keskustasta, mikä onkin mun mielestä ihan täydellinen sijainti lapsiperheille. Mun perheeseen kuuluu suomalainen äiti (thank god :-D) ja belgialainen isä, joka puhuu ainoastaan ranskaa (ja onneksi myös englantia, ettei kommunikointi tule olemaan täysin elekieltä), sekä perheen lapset Hugo (kohta 4v.) ja pian vuoden täyttävä Sofia. Tämän pienen neidin ehdinkin jo tavata Helsingissä äitinsä mukana haastattelupäivänä ja hänet nähtyään ymmärsin ettei hakemuksessa turhaan puhuttu Sofiasta "hymytyttönä." :)

Tärkeiden ystävien ja perheen hyvästelemisen, sekä järkevästi pakkaamisen lisäksi panikoin *yllätys yllätys* kielten puhumisesta. Oon aina ollu tosi ujo avamaan suutani ulkomailla tai ihan vaan täällä Suomessakin, jos esimerkiksi joku eksynyt turisti tulee kysymään neuvoa. Siinä tilanteessa mä oon kyllä enemmän se eksynyt pieni rukka.
Oon opiskellut muutaman kurssin ranskaa lukion 1-2 luokalla, mutta mitä mä siitä nyt enää muistaisin... Sen takia mun yöunet onki mennyt tän viikon aikana, kun oon puoliunessa hokenut ranskalaisia sanoja bonjour ja enchanté perheen isän tapaamista varten. Vaikka lausuisin ne omasta mielestäni lähes täydellisesti edellisenä iltana, mä niin tiedän että h-hetken tullen mun suusta pursuaa jotain epämäärästä puuroa.
Tilannetta ei yhtään auttanu myöskään se, että mun ystävä (joka puhuu ranskaa ihan täydellisesti, hmph) pelotteli mua tän isän sinuttelusta. Pääsääntöisestihän Ranskassa vanhempaa ihmistä teititellään ja aina varsinkin ylempiarvoista. Nyrkkisääntönä on, että mikäli et tunne toista henkilöä ja tämä on yli kaksikymppinen, hyviin tapoihin kuuluu teitittely, ellei toinen itse ehdota sinuttelua. Eli mut niin lähetetään sieltä mun huonojen käytöstapojen takia takasin... :--D No toivottavasti ei.

Mä oon sen takia niin helpottunut että perheen äiti puhuu suomea, etten oo koko ajan täysin peukalo keskellä kämmentä. Koska niin, vapaa-ajallahan mä tuun käyttämään sitten ruotsia... Eh, mikä ihana kielten tulva mulle tulee yhtäkkiä! Ranskaa, ruotsia ja englantia - saa nähdä kuinka kauan joudun elämään siellä kieli täysin solmussa.

Mulla on onnekseni kuitenkin Ruotsissa odottamassa mun "tukijoukko", nimittäin serkkuni asuu siellä kahden tyttärensä kanssa. Kun mä sitten vihdoin kerroin tulevani sinne au pairiksi (lukuisten työehdotusten jälkeen, vai oliko ne määräyksiä? :-D), serkku oli siitä hyvin innoissaan ja niin minäkin, sillä ihan hävettää että oon viimeks käyny siellä varmaan nuoremman tyttären ristiäisissä ja en edes kehtaa kertoa monta vuotta siitä on aikaa. Eli olisiko jo aikakin treffata, nyt kun aikaakin on vähän enemmän? :--D

Mutta tosiaan tämän blogin tarkoituksena on kertoa kokemuksistani au pairina ja koska nykyään kynä ja paperi ei enää riitä, niin olkoon tämä rakas päiväkirjani, jonka haluan jakaa myös kanssanne! Tämä on myös erittäin helppo tapa kertoa kuulumisia, sillä jos yksitellen soittelisin perheeni lisäksi Ruotsista rakkaille ystävilleni, puhelinlasku voisi olla sen seurauksena ihan mukava. Tottakai tulen pitämään myös (hetkonen... tällänen pieni välireportti - TUOLLA SATAA LUNTA??!!) puhelimella yhteyttä, joten älkää olko huoleti. Täytyy vaan hankkia toinen liittymä, ettei tule kalliiksi! Toivoisin myös saavani postia, sillä kirjeet (ja paketit ;-)) on mitä ihanin tapa pitää yhteyttä. Toisen tutun käsialan näkeminen antaa hyvin lämpimän tunteen silloin kun tietää olevansa välimatkan päässä rakkaistaan. Se viestittää välittämistä toisesta muutenkin eri tavalla kuin esimerkiksi vaikkapa tekstiviesti, sillä kirjeen kirjoittaja on nähnyt hiukan enemmän vaivaa toisen eteen.

Nyt kuitenkin päätän tämän ensimmäisen lukuni tähän, josta tuli taas yks kaks hieman pitempi kuin ajattelin. Au revoir everyone! <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti