2010/01/26

It was beautiful.

Miten tuosta aurinkoisesta ilmasta tulikin hetkessä noin harmaa? Eivätkö hetki sitten kaikki metrossa istuneet kanssamatkustajat hymyilleetkin sinulle? Mihin he nyt katosivat? Vai oliko heillä kaikilla äskenkin noin mitäänsanomaton ja tylsä ilme kasvoillaan? Miten nuo lapsetkin osaavat olla niin rasittavia... eivätkö he voisi kerrankin leikkiä nätisti keskenään huutamatta ja tappelematta?

Miksi...

Jos sinulta viedään pois jotain sellaista, joka saa sinut aamulla nousemaan sängystä ylös pirteänä, tervehtimään tuntemattomia ohikulkijoita hymyillen ja jaksamaan lasten kanssa päivä toisensa jälkeen arjen hankaluuksista huolimatta, on olo yhtä ankea kuin harmaa sää, yhtä synkkä kuin toisilleen vieraiden ihmisten ilmeet ja yhtä voimaton kuin kinastelussa hävinnyt lapsi.

Neljä viikkoa, viisi kuukautta, kaksi vuotta... Sitä yritetään aina etsiä sitä sopivinta tilaisuutta ja hetkeä, vaikka todellisuudessa sellaista ei ole olemassakaan. Ajoitus on aina huonoin mahdollinen.

"...and this is only the beginning."

Love, Paju.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti