2016/10/06

niin kuin päiväkirja itselleni, mutta kuitenkin teille


Viihtyy usein omissa oloissaan ja näyttäytyy toisinaan vain ruoka-aikaan. Luonteeltaan lempeä, mutta paineen alla arvaamaton. Tavataan lajitovereidensa keskuudessa harvoin. 

En tiedä mikä sai minut alunperin kirjautumaan pitkästä aikaa (ja nyt kun puhun pitkästä aikaa, niin todella tarkoitan sitä) blogiini, jonka nimeä hädin tuskin enää muistin. Kirjoitin ensin sähköpostiosoitteen väärin, jonka jälkeen tekstikenttä herjasi salasanaa. Hetken ymmäiltyäni (jos tuo ei ole sana, keksin sen juuri) pääsin blogipaneeliin sisään ja huomasin kommentin.

KOMMENTIN!

Viesti ei ollut roskapostia, vaan se oli tullut ihka oikealta lukijalta, joka kaipasi blogikirjoituksiani. Siis että joku kaipasi minua! Täällä! Siinä samassa tykitin jo menemään Instagramiin kuvan, jonka yhteydessä kyselin varovaisesti mielipidettä blogiani kohtaan. Ja tässä sitä nyt ollaan!

Blogini luonnoksiin oli tallentunut tekstinpätkä viime vuodelta, jossa pohdiskelin tämän kanavan tarpeellisuutta ja sitä lukeeko blogeja ylipäätään enää kukaan. Olen edelleen sitä mieltä että blogien kultavuodet ovat jo ohi, mutta matkan varrella (...jota kesti reilu vuoden päivät) hiffasin jotain, minkä vuoksi palasin:

Haluan kirjoittaa.

Olen aina rakastanut kirjoittamista. Jopa niinkin paljon, että menin aikoinaan opiskelemaan sitä, kunnes tajusin että tämä (vai pitäisikö sanoa tämäkin) on niitä juttuja kun ei kukko käskien laula. Olen monesti todennut, että itselläni kyky sanoa on aivan eri kuin kyky kirjoittaa. Muistan jo teini-iässä äitini pyytäneen minua selittämään asioita paremmin, koska lauseeni olivat luokkaa "no siis sellanen jutska niinku" - tosin en tässä yhteydessä lyö vetoa siitä, kuinka motivoinut olin keskustelemaan vanhempieni kanssa ollessani viisitoista.


Poissaollessa tajusin myös sen, että olin kirjoittanut jo pitkään vain teille, en enää niinkään itselleni. Tottakai blogit ovat tarkoitettu luettaviksi, mutta jos sisällön tuottaminen alkaa maistua pelkiltä tuotetestauksilta, on aika ottaa peili kauniiseen käteen ja kysyä itseltään mikä on tämän tarkoitus.

Menipäs syvälliseksi. Antakaas kun selitän.

Toimittajakoulussa minut pistettiin kirjoittamaan erilaisia juttutyyppejä, kuten uutisia, reportaaseja ja pakinoita, joiden kirjoittamisesta minulla ei ollut hajuakaan. Milloin tekstin piti olla henkilökohtainen kannanotto, milloin tapahtumat piti kirjoittaa tärkeys- eikä tapahtumajärjestyksessä ja milloin juttua piti liioitella tai vääristellä. Koko kirjoittamisesta meni maku.

Sama pätee oikeastaan hyvin moneen asiaan mitä teen. Nauttimistani asioista, kuten tässä tapauksessa kirjoittamisesta tulee puuduttavaa ja väkinäistä, jos joudun tekemään sen jonkun tietyn mallin mukaan. Koko hommasta menee hohto ja lopulta sen huomaa myös muut.

Tätä postausta aloittaessani en todellakaan tiennyt mitä tulisin tänne vuoden tauon jälkeen suoltamaan. Ja tässä tullaankin tämän koko tekstin ytimeen. Pääpointtiin. Haluan kirjoittaa mitä sylki suuhun tuo! Niin kuin päiväkirjaa itselleni, mutta kuitenkin teille.

Muutaman säännön haluan antaa kuitenkin itselleni:

→ Älä pode huonoa omaatuntoa kirjoitustahdistasi.
→ Älä pyytele anteeksi kirjoitustahtiasi.
→ Älä keksi tekosyitä kirjoitustahdillesi.

Muulla ei olekaan sitten niin väliä.

Rakkaudella, rareista rarein Pajuchu